Helmikuun neljäs päivä näköjään kirjoitellut viimeksi, ihan hyvä kirjoitusväli tämmönen. No on ollut suhteellisen paljon keikkoja nyt keväällä kun Calliston uusi levy tuli ulos tossa tammikuun lopulla ja bändi on tosiaan pitänyt kiireisenä ja nyt on kevään keikat ohi ja rupeaa mielikin tasaantumaan ja rupesin pohtimaan paria eri ajatusta päässä mitkä liittyy lapsen kanssa olemiseen.
Eilen mietein että miten ihmeessä mä olen jaksanut olla näin kauan kotona tyttären kanssa? Siis älkää ymmärtäkö väärin, itsehän olen viihtynyt erittäin hyvin ja en ole ahdistunut ollut, paitsi viimeisen kuukauden aikana on tullut ikävä hieman jo töihin. Olen ollut kotona jo 2013 joulukuusta lähtien kun oli eka isäkuukausi ja 2014 tammikuusta olen sitten ollut hoitovapaalla, tulihan mun 2014 tehtyä satunnaisia sijaisuuksia omassa työpaikassa mutta ei paljoa.
Ensinnäkin itse olen äärimmäisen kaavamainen ja autismipiirteitä omaava tyyppi ja sen tietää myös moni kaveri mutta se on sopinut hyvin tähän lastenhoitoon ja itseasiassa pääni ei olisi kestänyt jos en olisi aina tiennyt kun maanantai tulee että mitä viikko tulee sisältämään eli vaikka oma luonne on suhteellisen rento ja sanoisin että oon aika suht lunki kaveri mutta mitä tulee arjen pyörittämiseen olen suhteellisen järjestelmällinen, toki poikkeuksia tulee ja en rupea hakkaan päätäni seinään jos viikkorutiini järkkyy. Mutta viikkorutiini luo turvallisuutta ja rentoutta mulle (autisti) toki jokainen viikko on erilainen mutta perusjutut on samalaisia:
Maanantaina ollaan esim täällä lahdessa käyty uimassa ja sen jälkeen lounaalle aina ja tiistaisin on ollut seurakunnan kerho, keskiviikkona muskari ja perjantaisin taas on sitten perhetupa ollut, en mä nyt joka viikko ihan ole noudattanut tota kaavaa mutta ainakin yksi kerho ja muskari on ollut koko kevään vakio. Turussa oltaessa rutiinit oli suhteellisen samanlaisia, hieman oli pieniä poikkeuksia. Ja enkä puhu näitä missään opetusmielessä vaan nämä on sopinut mulle ja tiedän että tää ei kaikille sovi ja hyvä niin.
Toki noi alkukevään keikat sekotti rutiineja mutta ei kauheasti, se täytyy myöntää että keikoilta palaaminen arkeen oli hieman raskasta, adrenaliini jylläsi päällä ja boosti kehissä ja yhtäkkiä olet hiekkalaatikolla ja et olekaan keikalla. Mutta kyllä täytyy sanoa että kyllä musta kuoriutunut aikamoinen homeboyiskä, tykkään tämmösestä elämästä mutta samaan hengenvetoon on hieno juttu että harrastuksia ja musiikkia ei ole kuitenkaan tarvinnut jättää (se tapahtuu aika monesti kun lapsi/lapsia tulee perheeseen) ja tästä iso kiitos vaimolle ja sukulaisille ketkä on hoitanut tyttöä ja olleet joustavia hoitojutuissa kun olen ollut pois!
Lahdessa asuminen on varmaan noiden keikkailujen takia mennyt hyvin, en mä sitä rupea kieltämään, ei ole kerinnyt potemaan koti-ikävää :) nyt kun oltiin kipeenä perheen kanssa huhti/toukokuun taitteessa aika pitkään ja keikat loppu niin tärähti jotenkin semmonen lievä ahdistus että: "nyt on päästävä turkuun takasin" no se tunne on mennyt onneksi ohi ja nyt tietää jo että kahden kuukauden päästä tullaan takasin pysyvästi turkuun, itselläni ei lahdessa kauheasti tuttuja ole ja vietetty aika tämmöstä umpioelämää mutta sekin on ollut ihan ok ja täällä asumisen hienoin juttu on ollut se että turkurakkaus on kasvanut yhä suuremmaksi!
Jäisinkö toisen kerran hoitovapaalle? Varmasti jäisin. Suosittelen kaikille miehille tätä JOS siihen vain sattuu tulemaan mahdollisuus. Mutta sillai terveellä tavalla koen että nyt on aika pikkuhiljaa orientoitua töihin palaamiseen ja odotan sitä ihan innolla, tyttö menee päiväkotiin ja uudenlainen arki alkaa.
Ai niin oli mulla ajatuksena puhua miten lapsen kanssa jaksaa arjessa vielä paremmin ettei rupea tympimään, eli heittäydy lapsen maailmaan, unohda että olet aikuinen (kuitenkin siis ole vastuullinen äläkä laiminlyö) se on mukavaa olla lapsellinen ja yrittää ajatella lapsen aivoilla ja yllättäen ahdistus ei tule niin helposti. Tiedän että monia vanhempia ahdistaa se lapsen kanssa oleminen kun se on sitä samaa koko ajan ja jutut on aika yksinkertaisia mutta semmonen tietty heittäytyminen lapsen maailmaan helpottaa sitä arkea paljon. Ja ettei menisi liian jeesusteluksi niin kyllä itsekin olen ollut lukuisia kertoja todella turhautunut ja ahdistunut kun päivästä toiseen samoja rutiineja yms, hermot on kireellä huonosti nukutun yön jälkeen jne jne.. täydellistä tämä ei ole ollut läheskään jos joku nyt siellä vahingossa semmosen kuvan on saannut mun hoitovapaasta! ;)
Mutta niin se vaan menee että jos päättää lapsen hankkia niin lapsen maailmassa on oltava ja ei sitä voi päättää "hei mä nyt en halua olla tässä enään, tykkään lapsista kyllä joo mutta haluan elää juuri semmoista elämää kun haluan ja elämäni ei saa mennä lapsen ehdoilla" HÄ? no toki voi tommostakin elämää viettää mutta sillä on hintansa. No toki saa ja pitää ollakin omaa elämää ja omia menoja ja ei se lapsi omasta mielestäni saa sitten dominoidakaan sitä arkea ihan täysin mutta kyllä lapsi on sun vastuulla, lapsi on numero yksi ja lapselle pitää YRITTÄÄ tarjota mahdollisimman hyvät puitteet ja edellytykset elämälle.
Eihän meistä kukaan ole täydellinen, meillä on puitteita kaikilla, on erilaisia taustoja, kortit ei aina ole mennyt ihan tasasesti ei ole aina tasavertaiset lähtökohdat jne jne ja uskon että jokainen yrittää parhaansa, tai ainakin haluan uskoa. Elämä ei aina ole reilua ja se on perseestä!
