Ikuisesti väsynyt!

En ala nyt tässä kehittelemään mitään parannuskeinoja esim niille, ikäville tapauksille mitä on viime aikoina tapahtunut (äiti ajoi päin bussia yms) mutta kimmokkeen sain noista jutuista omille ajatuksille väsymyksestä ja nyt haluan heti sanoa etten ala olemaan mikään marttyyri tai perinteinen valittaja kenellä on raskasta ja väsymys painaa päälle jne jne.. lähinnä haluan miettiä ja pohtia miten sen väsymyksen ja uupumuksen voisi voittaa? no osittain sitä ei vaan voiteta jos lapsi ei nuku kunnolla pitkiin aikoihin, se on rankkaa, todellakin! Ja nyt en puhu meidän perheestä suoranaisesti, no on meilläkin ollut viime aikoina kummallisia yöheräämisiä tyyliin: ollaan nukuttu vajaa 2 tuntia vaimon kanssa ja tytär on herännyt ja kohkannut ja sitten nukahtanut ja siihen päälle vielä se että hän on herännyt tuntia aiemmin kuin normaalisti, sanonko suoraan? Yöllä on semmosia "äänettömiä" kiroiluriitoja ollut aika monesti kun hermot on niin järkyttävän kireellä, no meillä on suht helppoa ollut verrattuna moniin muihin ja en halua edes miettiä miten sitä ite selviäisi jos joutuisi kuukausitolkulla valvomaan ja meneen semmosessa ihme koomassa koko ajan?

No nyt puhun itsestäni: Onhan tää väsymystila uutta itselle kun nyt on lapsi perheessä. Se että kun lapsi ei nuku niin se on raaka peli että jompi kumpi vanhempi herää myös ja pahimmassa tapauksessa kumpikin vanhempi. Toisaalta me ollaan jo voiton puolella kun tytär on jo 1v 11kk ja kävelee ja hampaat on melkein kaikki tullut jne jne. Mutta kyllä ne aamut on hirveitä kun löntystät klo 06.30 keittiiöön tekemään puuroa valvotun yön jälkeen: GREAT SUCCESS! No vaimo on itseasiassa vielä enemmän hapoilla kun minä koska lenkkeilee monesti aamuisin ja joutuu heräämään vielä aiemmin. Kyllä se vaatii todella paljon skarppausta iteltä ettei mökötä ku mikäkin pikkupoika kun ei saannut nukuttua yöllä ja sitten sitä valittaa vaimolle ja heti valitettuaan tajuaa ettei mulla ole mitään oikeutta ruveta mököttään! Toki on inhimillistä että kroppa ja pääkoppa on aika jumitustilassa, mutta pikkuhiljaa sitä on oppinut siihen että on vaan pakko skarpata... ei se ikuisuuksia kestä että lapsi on pieni..

Mitä jos paha tilanne vaan jatkuu ja jatkuu? kooma ja happoilu vaan ei lopu? Sitten voi tapahtua näitä ikäviä juttuja mistä olemme saanneet lukea. "kotilääkäri myllykangas" neuvoo:

Suosittelen lämpimästi kaikille perhekerhoja, olen itse käynyt niissä heti hoitovapaan alettua ja en ole katunut päivääkään! Olin myös muskarissa tossa keväällä mikä oli mahtava kans. MLL kerhot on mahtavia, seurakunnan kerhot on mahtavia.

Suosittelen myös puistoissa käyntiä mahdollisimman paljon, niissä tutustuu paljon uusiin perheisiin ja joskus jopa tutustuu sen verran hyvin että käydään jopa toisilla kylässä.

Suosittelen isovanhempien hyväksikäyttöä mahdollisimman paljon (tietenkin jos isovanhemmat itse sitä haluaa, aina ne ei halua) viekää suht nuorena yöhoitoon, mitä pidemmälle pitkittää yöhoitoja niin sen vaikeammaksi menee (terveisin ei koskaan yöhoidossa isovanhemmilla)

Käykää kaupungilla, käykää lounailla (esim betelissä on kiva käydä syömässä lapsen kanssa) käykää joka paikassa!

Mutta joo, tiedän, ei nää sovi kaikille ja kaikilla meillä on se oma, persoonallinen tyyli selviytyä arjesta ja lastenhoidosta (ja hyvä tämä!) mutta nää on toiminut meillä hyvin. Eikä ole tarkoitus syyllistää tms.. jeps, ei kai tässä sen kummempaa.

Turhanpäivästä jorinaa arjesta, no eikä ole: tämä on juuri ELÄMÄÄ!

"Hivenen" pitkien taukojen takia tää mun blogi ei varmaan tule koskaan saamaan sponsoreita eikä musta tule koskaan sitä muodikasta, parrakasta hipsteri-isää ketä kaikki palvoo ja ihailee ja kenellä on miljoona seuraajaa ja ansaitsen sika omaisuudet tällä kirjoittamisella. Näyttäisi olevan 29.4 edellinen päivitys tehty? vajaa 6kk, ei se paha ole. Itse kirjoitan tänne kun siltä tuntuu ja joskus silloinkin kun ei edes tunnu. 

Isä-mylliksen blogin kirjoittelun aloitin sen takia aikoinaan koska kuvittelin että mieleeni pulpahtelee erinäisiä, hienoja ajatuksia isyydestä, provosoivia ajatuksia mitä saan hykerrellen laukoa täältä kotosesta sohvan perältä ja tokihan ihan sitä perus arkeakin tyttären kanssa halusin fiilistellä näin julkisesti. Olen nostalgiamies ja pakko kelata mitä tässä 6kuukauden aikana on tapahtunut? 

No tyttö oppi itseasiassa kunnolla kävelemään tossa maalis/huhtikuun vaihteessa (te ketkä tiedätte tyttären syntymäajan voitte ynnätä minkä ikäisenä) Kesä oli mitä mahtavin, oltiin tosi paljon puistoissa mutta pääosin tossa meidän pihalla, mahtavien naapurien kanssa, kuumaa oli ja oli mahtava aamulla herätä (kauheessa hiessä lakanat märkänä, kauhee väsymys päällä) ja kiskasta vaan jotkut verkkarit jalkaan ja syödä aamupala ja avata ovi ja lähteä kahvikupposen kanssa jutusteleen pihalle. Kesään kuului myös Calliston kanssa ankaraa treenausta (mikäs sen mukavempaa kuin treenata lähes 30asteen lämmössä vanhassa, homeisessa treenikämpässä tuntikausia) No levy on nauhoitettu onneksi ja vuosien treenaus on puskettu levylle. Oltiin myös mökkeilemässä kesällä tuolla Turun saaristossa, siellä yritettiin tyttöä kuivaksi, no suht ok menestyksellä mutta jälkeenpäin ajateltuna ehkä se oli liian aikaista.. oli muuten aikamoista pyykkirumbaa ja vielä mökillä missä ei ole vesijohtoja ja lämmintä vettä (paitsi toki erikseen kun lämmitti eka sitä) 

Elo/syyskuussa alottelin taas perinteiset kerhot, käyn 2-3 krt viikossa kahdessa eri kerhossa. En mä tiiä, aika rutinoitunatta meininkiä toi tyttären kanssa sekoilu on. Periaatteessa tämmönen meidän viikkorutiini yleensä on: (ehkä pieniä poikkeuksia toki aina välillä) Maanantaisin haettiin aamulla aina torilta vihannekset (nyt tää rutiini on loppu koska vihannesmyyjät on pikkuhiljaa kadonneet ja vihannekset muutenkin hieman huonontuneet kun ilmat kylmenee) ja kauppahallista leivät aina viikoksi ja siitä yleensä mentiin kotia tekeen ruokaa ja perus päikkärit aina 11.30 - 14.30 välillä milloin itellä on aina omaa aikaa, "huh huh ku lapsen kanssa on rankkaa koko ajan yhyy yhyy" NO EI SE OLE! Jos ottaa vaan oikean asenteen ja ajattelee että tää on mun tytär ja tää on luultavasti mun elämän parasta aikaa! Toki itelläkin meinaa hermot mennä välillä kun on huonosti nukuttu yö ja kaikki menee päin persettä jne jne.. mutta lapsen kanssa oleminen on aika paljon asenteesta kiinni.

Tiistaisin ollaan monesti käyty perhekerhossa aamupäivällä ja syöty siellä ja siitä sitten taas perus päikkärit jne jne (huh ku tää on rutinoitutta menoa, no autisti minä tykkään) keskiviikkoisin ollaan käyty puistoissa (Turussa on hyvät puistot) ja keskiviikko on melkein aina semmonen päivä että käydään keskustassa lounastamassa (melkein aina betelin kasviksessa) torstaina taas kerhoon jne.. vaihtoehtoisesti ollaan kans tossa meidän pihalla tai puistossa.. nyt kun on kylmemmät ja kosteammat ilmat tulleet niin pihalla hengailu on hieman kärsinyt (mukavuudenhalusuus hyökkää, joo myönnetään) oon mä käynyt tuolla härkämäen mehukattimaailmassa kans kerran, ihan kiva paikka, kivempi ku kaarinan hoplop? Perjantaina taas ollaan käyty perhekahvilassa.. viikonloppu onkin sitten hieman vaihtelevampi kun vaimo on päivät kans messissä. Tämmöstähän tää on.

Kaiken tän keskellä pitäis sitten yrittää harrastella liikuntaa, nähdä joskus kavereita, pyörittää bändejä jne.. no kyllä se onnistuu, toki vaatii hieman organisointia mutta kyllä se onnistuu.

Aa, eilen keskusteltiin perhekahvilassa mediasta ja lapsista sen kaiken keskellä (joku opiskelija siis halusi haastetalla meitä vanhempia johonkin koulujuttuun) pitää varoa omaa törkyturpaa kans tommosissa tilanteissa koska tiedän että oon aika vähemmistöä mitä tulee näihin some vs lapset juttuihin. Onneksi melkein kaikki vanhemmat vielä harrastaa kirjastoja, kirjojen lukemista jne, mutta tietyissä asioissa mielipideet kyllä erosivat itellä verrattuna muihin ja ei mun tarvi edes sanoa varmaan missä asioissa ja en halua mitenkään tässä edes lähteä ruotimaan tätä asiaa sen enempää: jokainen tekee tyylillään ja miten itse kokee asiat. Joo ei kai tässä muuta.

Lupaan että nyt ei tule 6kk taukoa! On sen verran jänniä aikoja tulossa että läppää ehkä riittää... 

Lapsen silmin

Tervehdys!

Näköjään helmikuun eka päivä viimeinen päivitys ollut, no nyt on korkea aika kirjotella jotain. Tää blogi on muutenkin semmosta spontaania ajatusvirtaa enkä viitti kirjotella pakolla jotain jos ei tule inspistä, parempi olla kirjoittamatta jos ei siltä tunnu (toisaalta joku pääidea tosin pyörii jonkun aikaa mielessä ja sitten rupean kirjoittaan vaikka en tiedä tarkkaan mihin kirjoitus johtaa)

Nyt olen jonkun aikaa pohtinut minkälaista elämä on lapsen silmissä? Isänähän mun pitää samaistua lapsen tarpeisiin mahdollisimman hyvin ja mennä lapsen tasolle (huh pelottaa jo nyt mitä läppää tulee tällä kertaa) lapsen tasolle meneminen mun tapauksessa nyt ei ole kauhean ongelmallista! no joo.. leikki sikseen, no ei todellakaan sikseen, leikkiä enemmän vaan!

eka ajatus: Lapsi tutkii koko ajan jotain ja loppupeleissä ne asiat mitä se tutkii ja löytää on aika yksinkertaisia, eikö? Itse ei aina ole tajunnut kuinka uutta KAIKKI on lapselle, ja ne uudet asiat on aika perinteisiä ja tavallisia asioita: "jee löydän näkkäripaketin kaapista ja kiva päästä syömään sitä" tai "hui, valokatkaisin, napsuttelempa sitä tässä koko päivän että sulake menee" tai portaiden kiipeäminen uudestaa ja uudestaan, puistossa oleminen, jne jne, no tiedätte monet mitä se on pienen lapsen kanssa olla. Lähinnä tässä on mulla se opetus itselleni (ehkä myös jollekin muullekin) että lapsen silmin (tai lapsenmielellä) jos katottaisiin maailmaa niin sanoisin, että moni asia olisi todella paljon kiinnostavampi ja jos tajuttaisiin ne arjen hienot asiat, koska niistä se ELÄMÄ koostuu, en todellakaan nyt dissaa hienoja yksittäisiä kokemuksia, matkoja, keikoilla käyntiä tms.. lähinnä se perusarki ainakin tuo itselleni suunnattoman hyvänolon tunteen. Lapsen silmin asenteella eläminen tuo myös hyvin paljon elämän arvostusta, lapsi jotenkin nauttii joka hetkestä, on tyytyväinen loppupeleissä aika vähään, eikö? lapsen asenne on viaton, nöyrä, lapsi ei osaa miettiä liian vaikeasti monia asioita, ei osaa sekottaa päätänsä liian vaikeilla kysymyksillä (ja en nyt vihjaa että aikuisen ihmisen pitäisi olla tyhmä tai opiskelu ja tieto olisi jotenkin huono asia) no joo ehkä vihjaan siihen suuntaan, että me ei uskalleta heittäytyä lapsen lailla, viattomasti ja uskaliaasti uusien, hienojen asioiden kimppuun, aina mietitään liikaa ja sitten monesti menetetään paljon ja harmitellaan myöhemmin.

Lapsi luottaa 100% isäänsä ja äitiinsä, hän heittäytyy täysin vanhempien luottamuksen varaan, toi on jotenkin niin iso juttu mitä en osaa tajuta, että minä olen vastuussa tosta pikku tyypistä, huh! Siinä olis meilläkin paljon oppimista, ei laskemoitais koko elämää vaan elettäisiin täysillä, mitä se nyt kunkin elämässä tarkoittaa. Se, että tajuaa sen kuinka iso tehtävä itsellä on, tuntuu välillä aika pelottavaltakin, mutta typerintä olisi ruveta pelkäämään sitä lapsen kanssa olemista "miten mä nyt kasvatan ton lapsen jne" sitten mennään täysin päin metsää. Tärkeintä on nimen omaan toilailla, olla lapsen kanssa läsnä, mokailla, välillä loukataan jne jne. En rupea neuvoja lateleen (vaikka mieli tekisi) mutta lapsen kanssa loppupeleissä ei vaadita kauhean paljon, itse olen huomannut että ykkösjuttu on olla läsnä lapsen kanssa, ei tarvi keksiä aina sen kummempaa tekemistä. toinen iso juttu on huomioida lapsen "hei kato isi tässä lusikka" nyökkäillä vaan "joo, isi näkee" jne jne.. ja en halua pelkästään sanoa kuinka hyvin on mennyt lapsen kanssa, huh huh kuinka monta kertaa oon kiroillut ja suuttunut, hermot on mennyt kymmenien yöherätysten kanssa, rasvapurkit on ympäri lapsen vaatteita, ruuat lentelee, vedet lentää pitkin seiniä, väsymys on välillä sietämätön! vinyylisoitin on koko ajan tulilinjalla jne jne.. kämppä on sekaisin plaa plaa.. no joo tätä tää on, mutta päivääkään en vaihtais pois.

En voi isänä välttyä siltäkään kun tämmönen ärsyttävä luonne itelläkin välillä on kuinka paljon seuraan muiden vanhempien käyttäymistä välillä ja mukamas tiedän paremmin miten joku juttu pitäisi tehdä, mutta ei se ole mun asia todellakaan. Jokainen tyylillään kunhan lapsi voi hyvin. Mutta voisin mennä vakuuseen että kaikki vanhemmat jossain määrin seurailee muita ympärillään, moni ei vaan sitä sano ääneen (ja hyvä niin) :)

Mitäs muuta? perusarkeahan meillä on. muskaria, perhekerhoja, puistoissa hengailua jne jne.. käveleen opettelua.

joo, ei tässä muuta sen kummempaa

Jos jollakin teistä on jotain ideoita mitä voisin pohtia tässä blogissa (isyyteen liittyen ja voi toki olla jotain muutakin) niin voi heitellä ideoita ilmoille! lupaan harkita ottaa käsittelyyn :)

Markus

Sisältäni naisen löysin!

Provosoivan otsikon ei ole tarkoitus olla sovinistinen tms vaan lähinnä primitiivinen kuvaus arjestani lapsen kanssa, täähän on edelleen isä-mylliksen blogi ja tän blogin tarkoitus on siis ollut aina alusta saakka kertoa isän näkökulmasta asioita, isänä olemisesta jne.. toki välillä poikkean aiheesta hieman eri poluille, tutkimattomille poluille.. 

Tosiaan onko nyt mennyt jo 3 viikkoa kun olen ollut hoitovapaalla? taitaa olla. Ollaan tää mennyt viikko hieman sairasteltu koko perhe, mutta onneksi perjantaina päästiin käymään tuomiokirkon perhekahvilassa taas. Niin asia mitä olen funtsinut jonkun verran viime aikoina on kotityöt ja siivoaminen! Moni tietää, että sisälläni asuu pienen pieni autistipoika kuka haluaa, että asioiden on mentävä tietyllä tavalla, tietyt tavarat tietyssä paikassa jne jne.. siisti mieshän minä en ole, ei kannata ymmärtää väärin! tykkään vaan, että tietyt asiat on tietyssä paikassa (suurin osa ihmisistä kai on tämmösiä) mutta tosiaan siivoamisesta en ole tykännyt oikein koskaan ja enpä sitä kauheasti poikamiehenä/yksin asuessani tehnytkään (vaimo on myöhemmin sanonut, "joo olihan se sun kämppä hieman sotkunen silloin aikanaan") 

Mutta tosiaan olen oppinut siivoamaan nyt kun olen kotona hengaillut pidemmän aikaa, eli mulla on nykyään pakkomielle siivota keittiö aamupalan jälkeen ja mua jopa ärsyttää nykyään kun ei ole siistiä! Olen huomannut myös sen, että nautin järjestelystä ja siivoamisesta aikasen paljon ja saan aika isoa tyydytystä siitä. Ei olis uskonut musta! Se voi olla joku primitiivinen reaktio tai halu pitää oma talo siistinä kun nyt vietän täällä niin paljon aikaa kun en ole töissä ja voin kuvitella huutavat kotiäidit(nykyään myös huutavat koti-isät) ku ne ei voi sietää ku joku sotkee juuri heidän siivoamiaan paikkoja ja niillä menee hermot, ymmärrän ihan täysin! Kotona on myös kiva häärätä ja järkkäillä, se rauhottaa jotenkin mieltä.. en osaa selittää, mutta jotenkin. Nää asiat on varmaan perusjuttuja monelle, mutta itselle ne ei ole, vaikka toki olen joutunut ne omat, pakolliset siivoamiset tekemään meidän taloudessa aina (mulle lankeaa aina vessojen pesu) no joo myönnetään imuroimisesta en tykkää vieläkään, kaikki muut kotihommat menee. tiskaaminen, pyykinpesu, järjestely jne jne.. 

eli kai tässä on se pointti, että pienistä askareista koostuu isoa nautintoa ja tyydystä ja niin tää elämä pitäis ollakin (pakollinen valistusosuus) ei ihminen paljoa tarvi ollakseen iloinen (tää voi olla provosoiva ajatus, mutta luonnollisesti puhun nyt omasta näkökulmastani tässä), pitäis oppia oleen tyytyväinen aika perusjuttuihin (mitä ei aina tajua elämän kaaoksessa) että olet ihan perusterve, se on iso asia, sulla on katto pään päällä, saat syödä, sulla on kavereita, joku kiva harrastus (itselleni musiikki on kaikki kaikessa) en itsekään elä semmosessa primitiivisyydessä missä ehkä haaveilen eläväni enkä rupea jeesusteleen tässä mitenkään. Mutta fakta on se, että kyllä meillä ihmisillä on liikaa turhia ärsykkeitä joka puolella ja me unohdetaan monesti ne yksinkertaiset hienot, pienet hetket mistä elämä oikeasti koostuu, esim kuvitteellinen hetki kavereiden kanssa, ennen juteltiin ja juotiin kahvia, nykyään kaikki näpyttelee puhelinta ja on netissä ja viestit piippaa koko ajan jne.. äh en mä jaksa tästä aiheesta sen enempää.. joo semmosta. 

Isäjuttua oikein kunnolla!

Ei ole ollut aikaa oikein kirjoittaa blogia viime aikoina (tai no ehkä olis ollut, mutta ei vaan ole ollut semmosta ajatustulvaa mitä olis jaksanut purkaa tänne) Näköjään 8.1 kirjoittanut viimeksi.. pitäis ehkä yrittää useammin yrittää päivittää tätä.

Tosiaan nyt on alkanut 3 viikko hoitovapaalla. Eka viikko meni aika suht lungisti totutellen pikkujuttuihin ja en jaksanut kauheasti käydä missään sen kummemmin, oltaiskohan ehkä lounaalla käyty betelissä ja kahvilla kaupungissa. Toinen viikko olikin oikein toimintaviikko. Maanantaina mentiin Mikaelinseurakunnan järkkäämään muskariin, pieni jännitys päällä, mutta kivaahan se oli, ne on aika nopeita juttuja ja ei kestä ku 30 minsaa kerrallaan. Oliskohan siellä ollut joku 10-15 äitiä lapsensa kanssa ja 1 mies mun lisäksi. Tiistaina käytiin mun vanhempien luona Kaarinassa (ilmainen ruoka) keskiviikko olikin kotipäivä ja torstaina päätin mennä käymään heidekenin vauvakahvilassa.. sinne on sopivan lyhyt matka meiltä, ehkä joku 10 minuuttia kävelyä. Siellä oli myös erittäin mukavaa, tosin en meinannut aluksi mennä sinne kun en nähnyt muita vaunuja missään, mut sitten siihen tuli pihalle joku äijä kolmen lapsen kanssa (kyllä! kolme lasta: 5 vuotias, 3-vuotias ja 8kuukautinen) aikamoinen terminaattori-isä! rohkenin sitten tulla myös sisään. Hyvät ohjaajat ja hyvät tilat oli, meinaan jatkaa kyllä tuolla käymistä.

Perjantaina oli sitten vuorossa vielä yks vauvakahvilatutustuminen. Menin eerikinkadulla olevaan nuortentaloon (se on kai tuomiokirkon tai mikaelinseurakunnan vauvakahvila?) Se oli ihan kiva kans, mutta oleskelutilat oli hieman nihkeät, kauhea kakofonia koko ajan päällä ku siellä oli varmaankin 15-20 äitiä lapsensa kanssa ja TAAS yks isä lapsensa kanssa mun lisäksi. Mut ilmainen kahvi ja piparia riitti.. yks juttu mua jäi vaivaamaan: Se isä oli semmonen aikamoinen hölö (niinku mä) puhui suht luontevasti naisten kanssa siellä (niinku mä) mut tuntu että se vältteli hieman mun kanssa juttelemista? kyllä se jotkut perusläpät heitti mut siirtyi aika äkkiä naisten kanssa jutustelemaan. Veinkö hänen paikkansa kukkona kanojen seassa? No oli miten oli, mutta tuntui siltä että se ei halunnut jutella kauheasti mun kanssa.. ja se kaveri ei ollut ujo tai sosiaalisesti rajoittunut tms. No ihan sama, kyllä mulla riitti juttuseuraa siellä ihan kivasti muutenkin. Toisin kun tossa mikaelin muskarissa oleva äijä oli jotenkin helpottunut "iiiiihanaa täällä on toinen mies kans" ja tuolla heidekenissä oli kans sosiaalinen se mies.

Voi olla, että noi aktiviteetit riittää mulle aika suht hyvin :) Kotona en pysty kyllä palloilemaan koko päivää, pää rupeaa hajoamaan.

Joo ei kai tässä sen kummempaa..

Tosi kyseessä!

Tosiaan eilen alkoi mun virallinen hoitovapaa ja täytyy myöntää kun heräiltiin tyttären kanssa siinä 07.30 että pieni jännitys oli ilmassa "mitähän tästä tulee" joo, kyllähän mä tiedän olen lähihoitaja plaa plaa, olen suht hyvä lapsien kanssa ja varmasti pärjään jne jne.. (osittain varmasti aika pitkälti tottakin) mutta täytyy mun myöntää, että tottakai mua hieman jännittää. Mikä siinä oikein jännittää?

Perusarkihan on aika simppeliä, näin se jotenkuten esim eilen meni: Aamulla herätys, aamupesut, vaateiden vaihto, aamupalat, aamupaskat, leikkimistä ja soheltamista koko aamupäivä ja sitten taas syötiin ja päiväunet siinä 12.30 eteenpäin (yli 2 tuntia) päiväunien aikana mulla on sit AH ihanaa "omaa aikaa" yleensä kuuntelen hieman raskaampaa ja synkempää musaa ja olen koneella ja ehkä hiukan siivoilen siinä sivussa, en viitti mitään ultramättöä tyttären kanssa kuunnella ku hengaillaan. Aikahan mulla sillai sujuu aika lepposasti ku mä kuuntelen musiikkia melkein koko ajan tyttären kanssa. Ainut hankaluus tässä aamuhengailussa on että hieman se kutkuttelee ku ei pääse koneelle heti aamusta (vieroitushoito on päällä) ja mullahan ei tosiaan ole älypuhelinta millä näppäillä salaa ku lapsi kääntää selkänsä tai puuhailee jotain muuta. No tää tekee mulle ihan hyvää että pääsen koneelle ekaa kertaa vasta sitten kun tyttö on nukkumassa. Mitä siellä koneella loppupeleissä edes on niin kiinnostavaa? Tärkeintä tässä on se, että olen läsnä tyttären kanssa ja että tyttärellä on rauhallinen ympäristö enkä hypi tossa koneella koko ajan mikä on varmasti aika hermostuttavaa(voiku olen hyvä ihminen).. (saman efektin luo varmasti tupakoiva isä tai äiti ketkä ramppaa ulkona puolen tunnin välein, tai toisaalta hermostuneisuutta ja ramppaamista ei tule jos äiti ja isä vaikka polttaa siinä lapsen kanssa samalla hengaillen, ovat ainakin läsnä, ei se pieni savu mitään haittaa, luo hieman tunnelma) sori, ehkä hieman huonoa läppää, älkää loukkaantuko en mä nyt halua sen enempää jeesustella tän asian kanssa! en jaksa nyt editoida, annan suoltaa kaiken ulos..

Tosiaan ehkä toinen hankala juttu on toi vaatetuspuoli :) ei aina tiedä mitä laittaa päälle (no tärkeintä on että tulee kuitenkin aina vaatteet ettei alasti tarvi olla) No vaimo aina aamusin valkkaa (sulosesti) mulle päivän vaatteet (hyvä niin) Nyt on toisaalta aika helppo pukeutumisen kanssa kun on niin lämmin ettei tarvi armottomia toppavaatteita pitää. Viime yönä taas heräiltiin (ei tapahdu usein) ja aamuherätys 07.15 ja hieman oli isäpappa väsynyt, mutta eipä siinä sen kummempaa, lähdettiin heti aamusta liikenteeseen hoitamaan asioita, autolla tällä kertaa (pyrin käyttään bussia tai käveleen, paljon helpompaa) oon suunnitellut että käyn tyttären kanssa kerran viikossa aina lounaalla jossain (pääosin betelissä) tänään oli se päivä ja siellä meinas hieman hermot kiristyä ku sormisyöminen on kehissä ja kädet heiluu miten sattuu ja ruoka lentää minne sattuu! no tää on ohimenevä aika.. pahempaa odotellessa! ruoka saatiin syötyä onneksi. oma isäukko oli kans mukana (teki onneksi hieman helpommaksi meiningit) Vitsi mitä läppää kirjoittelen? ultimaalisen tylsää? No tämmöstä tää elämä nyt vaan on ja kivaahan tämä on vaikkakin haasteellista mutta onpa ainakin hieman erilaista.. ja kallisarvoista aikaa, olen lapsen isä kuitenkin ja pyrin ottaan siitä kaiken irti. No joo perusjutut heitetty, sitten mielenkiintoisempaan bändidroppailuun: eilisen päivän aamupäiväsoundtrackvinyylit:

The black keys: Attack&Release (tän bändin paras tuotos)

Esther Phillips: With Beck, 1975 (tää levy on aika huono, ehkä 1-2 hyvää piisiä, tän artistin 60 luvun tuotanto ja hieman 70luvun alunkin tuotanto on aika hyvää)

Mike Oldfield: Tubular bells (en ole fani kyllä, mutta tää on ihan kelpo levy, kivoja juttuja paikkapaikoin)

Jesus Christ Superstar (1971, Webber, tää on se soundtrack levy, en muistanut edes kunnolla, että mulla oli tää levy, tiedätteku kaikilla vinyylikeräilijöillä on semmonen "jämäsettipino" jossain nurkassa levyjä, tää oli siellä mun jämäpinossa.. oon kuunnellut tän joskus kauan sitten, tää oli yllättävän hyvä!) zekatkaa "Hosanna" piisi, aika hieno sävellys, synkkä.. http://www.youtube.com/watch?v=OXDmfAB42z0

Tytär meni nukkumaan niin tuli pyöräytettyä Pari kertaa Oranssi pazuzun "Valonielu" ehkä paras raskas levy viime vuonna? Tänään ei aamumusaa keritty kuuntelemaankaan paitsi nyt pyörittelin Terra tenebrosan kaks ekaa läpi.. minkäköhän takia sitä on niin kiva aina puhua musiikista mitä kuuntelee? onko se brassailua? vai haluaa vain jakaa hyvää(monien mielestä huonoa) musaa? voihan se olla niinkin, että musiikki on vaan niin iso osa oma elämää että siitä on kiva puhua..

Joo, ei kai tässä sen kummempaa..

2013/2014

Aina kun uusi vuosi vaihtuu niin pitää fiilistellä miten edellinen vuosi on mennyt? Tavallaan semmonen tilinteon hetki (vaikka ei sitä nyt niin vakavasti tartte miettiä aina) Itellehän selkeästi vuoden paras hetki oli kun oma tytär syntyi ja tietenkin koko hänen ensimmäinen vuotensa tässä maailmassa. Vajaa viikon päästä alkaa toisenlainen vuosi omassa elämässä kun jään tosiaan hoitovapaalle vuodeksi ja vaimo palaa takaisin töihin.

Pelottaako? Jännittääkö? Tottakai, ainakin hieman.. sen näkee miten menee sitten kun rupee arki muodostumaan ja vakiintumaan. Viime vuosi oli musiikkirintamalla suht ok myös, saatiin Jumalan lapset orkesterilta eka demo ulos, tän bändin kans ollaan veivattu noin 2-3 vuotta ja tehty satunnaisia keikkoja mutta todella rauhasssa ja hitaasti edetty ja tää porukkahan on myös ollut mukana Jeesus&Johnny Cash projektissa (projekti mikä alkoi joskus 2008/2009 tietämillä) 3 keikkaa tehtiin ton Cash-porukan kanssa viime vuonna ja hienoa oli! kahdella keikalla oli mukana legendaarinen Eero Raittinen. Callistolla oli viime vuosi ensimmäinen keikaton vuosi sitten 2002? Tehtiin pääosin uusia piisejä ja tunnetusti me ei olla kauhean nopeita piisintekijöitä oltu koskaan ja eikä sekään helpota kun 3/6 bändistä asuu nykyään Helsingin suunnalla, mutta veikkaan että 2014 tulee olemaan ihan kiva vuosi Callistolle. Huhtikuussa lopetin Uhrijuhla-orkesterissa soittamisen koska yksinkertaisesti aika ei vaan riittänyt kolmelle bändille ja jostain oli luovuttava. Oli mukavat 1 1/2 vuotta tossa orkesterissa.

Pitäisköhän mun kertoa mitä mun elämään on lyhykäisyydessään kuulunut viimeiset 33 vuotta? Mähän tunnetusti tykkään olla äänessä ja mut tunnetaan "totuuden torvena" veikkaan, että te ketkä satutte lukemaan tätä blogia niin tunnette mut ja mun taustan, mutta ehkä siellä on joukossa joitain ketkä ei tunne. Turhapa sitä on pidätellä jos sydämessä tuntuu siltä että jotain on sanottava tai tehtävä (kuulostaapa dramaattiselta) oon toisaalta koko elämäni toiminut aika spontaanisti ja kuunnellut sydäntäni ja intuitiotani.

Mähän synnyin joulukuussa- 80 Kokkolassa, keskipohjanmaalla, missä asuin 21-vuotiaaksi kunnes muutin 2002 vuonna Turkuun. Asuttiin vanhempien kanssa aika vaatimattomissa oloissa koivuhaassa (lähiö Kokkolassa) kävin ala-asteen koivuhaassa ja ala-asteelta on semmosia muistoja, että jouduin ekaluokalla johonkin testeihin koska opettaja? ilmeisesti epäili, että mulla on adhd (vuosi oli 1987) muistan kaikki ne johdonpätkät mun päässä ja tuntu kummalta, mutta adhdta ei kai virallisesti diagnosoitu. Olin todella villi poika nuorena (perheen ainut lapsi) koulukiusaamista sain kokea pääosin silmälasien takia, kenellä oli 80-luvulla rillit? ei monella. Meidän perheeseen tuli tv vasta kun olin 10-11 vuotias, kaikki perinteiset piirretyt mä kävin salaa kattomassa naapurissa ja sitten kun vanhemmat tajus sen niin ne osti television.

Vanhemmat tuli uskoon 1980, samana vuonna kun mä synnyin, sitä ennen niiden elämä oli aikamoista, ei siitä sen enempää. 80-luvun seurakunta oli aika tiukka missä porukat kävi (missä myös minä vietin ensimmäiset 21-vuotta elämästäni) vanhempana ymmärrän sen tiukkuuden (esim alkoholin, tupakan yms kiellot) koska seurakunnassa oli aika paljon entisiä alkoholisteja joten ratkeaminen oli aina kulman takana. Tv-kieltoa en oikein tajunnut, ehkä se liittyi jollain tapaa moraaliseikkoihin tms? itse olin perinteinen seurakuntanuori kunnes löysin noin 14 ikäisenä raskaamman musiikin ja onneksi seurakunnassa oli pari muutakin kaveria ketkä rupes diggailemaan raskaampaa musaa. Pitkä tukka oli kasvatettava saman tien, kitara oli saatava (vanhemmat ei meinannut eka ostaa mulle kitaraa koska ei uskonut että olisin jaksanut harjoitella) no olisinko ollut vasta just ja just 15 (ehkä 14) ku sain ekan kitaran ja armoton treenaus alkoi. Seurakunnassa ei aluksi katottu kauhean hyvällä pitkätukkaisia poikia (ehkä me käyttäydyttiinkin hieman provosoivasti) ketkä soitti kirkon kellarissa heviä. Muistan kun yksi seurakuntalainen tuli kuiskaan mun korvaan "sussa asuu poika 7 paholaisen henkeä ku soitat tommosta musiikkia" tai jotain ton suuntaista, mähän vaan naureskelin mielessä "joo joo"

Mulle ei jäännyt kyllä mitään traumoja Kokkolan seurakunta-ajoilta, vaikka vois niin luullakin ehkä. Onneks vanhemmat anto mun vapaasti olla mikä halusin olla ja kuunnella ja soittaa semmosta musiikkia mitä halusin (kaikilla se ei aina ihan näin kivasti ole mennyt) mähän pari ekaa vuotta ku musiikkia rupesin harrastamaan kuuntelin pelkästään Kristillistä heviä, jotenkin mä koin (tai joku sanoi mulle) ettei saa kuunnella "maallisia" bändejä, no rupesin minäkin sitten kahlaan läpi näitä perus metallica juttuja yms.. no ei sen enempää tosta asiasta (oon tainut siitäkin vauhkota joskus) eka bändi perustettiin joskus -95 ja tokaan bändiin liityin vuonna -97 mikä loppui 2000 luvun alussa. Callisto sai alkunsa sitten 2000/2001 taitteessa Kokkolassa. No joo en jaksa ehkä noita bändihommia sen enempää vatvoa..

Olen tosiaan uskovaisen perheen kasvatti ja siten itsestänikin kasvoi Kristitty ja ehkä nuorena noi jutut vaan oli "siinä messissä" mukana ja alle 20kymppisenä olin aika naivikin monien juttujen suhteen, ehkä jopa aika ankarakin ja typerän moralisoiva? mutta kyllä sitä jossain vaiheessa hieman vanhempana rupes funtsiin noitakin asioita paljon enemmän, että mitä on tullut kuultua nuorena, mitkä jutut on oikeesti osa mua ja haluanko edes että ne on osa mua?, vai onko monet jutut lyöty mun päähän ja sokeasti olen uskonut ne? ehkä vuosien varrella olen jättänyt ja karsinut pois tiettyjä juttuja mitä en ole kokenut omakseni, mutta kyllä läpi lyhyen elämäni kuitenkin itelle on suht selkeää aina ollut, että Jumala on ja Hän on luonut mut. Monet asiat (ehkä negatiiviset asiat) Kristinuskossa on ihmisten luomia (huom! oma mielipide vaan) mitkä ei liity millään tavalla siihen perusjuttuun miten mä näen oman uskoni. En halua tässä mitenkään provosoida tms.. mihinkään suuntaan koska mulla on paljon ystäviä ketkä jakaa saman uskon kanssani mutta myös iso joukko ketkä ei jaa uskoani ja meillä kaikilla on kunnioitus toisamme kohtaan (tai ainakin omalta puoleltani on) en halua erotella ihmisiä johonkin eri karsinoihin, ollaan kaikki ihan samanlaisia paskakasoja, tehdään virheitä, mokaillaan, jne jne.. jotenkin sekin on kummallista, että moni luulee, että kun olet uskovainen niin olet täydellinen? not! olet autuaan vapaa kaikista ongelmista, sairauksista, koettelemuksista? not! raamattu on täynnä vajavaisia tyyppejä kenellä on ongelmia ja keitä on potkittu päähän raskaalla kädellä.

Mulle usko tuo pohjan ja "järjen" tälle elämälle, ei se ole mun ongelmia vienyt pois, en ole täydellinen, mokailen ja teen ja sanon typeryyksiä mutta haluan olla ihan samanlainen kuin muutkin, satun vain uskomaan Jumalaan. Usko tuo lohtua itelle monissa tilanteissa. Usko on henkilökohtainen asia ja itse en ole koskaan tykännyt tuputtamisesta ja yltiösaarnaamisesta (vaikka nyt ku luen omaa tekstiä niin siltä se hieman tuntuu?, no antaa mennä tän kerran!) Se on luonnollinen osa mun elämää, toki kyseenalaistan monia juttuja uskossa ja ajattelen omilla aivoillani, ja uskoni horjuu välillä mutta se on vaan inhimillistä. Nyt loppu tajunnanvirta.. no ehkä tähän on hyvä lopettaa? Kunnioitus on semmonen sana mikä on pyörinyt mielessä paljon viime aikoina ja en nyt tässä puhu omalta kantilta "pliis pliis ymmärtäkää mua raukkaa" tyylillä.. me ollaan kaikki erilaisia ja meillä on eri elämänkatsomukset jne.. ja hyvä niin, kunnioitetaan toistemme päätöksiä mitä ollaan tehty, kaikkea ei aina tarvi ymmärtää miks joku on tollai ja tällei jne.. No niin, nyt lopetan.

Pitää hieman pohtia miten ja miltä kantilta tulis heittää läppää tänne tosta hoitovapaavuodesta, no katotaan... ideoita?

Makeuskis80