Viimeisiä päiviä viedään!

Havahduin kun tajusin että menen töihin takaisin 4.elokuuta ja keskustelin vanhojen työkaverien kanssa työvuoroista! Laskin että olen ollut vuoden ja 8 kuukautta hoitovapaalla (1 kuukausi tosta oli isäkuukausi 2013 joulukuussa kun oltiin vaimon kanssa samaan aikaan kotona tosin) Huh! Se on pitkä aika. Olen miettinyt mitä toi hoitovapaa oikein tarkoittaa? Ei se nyt siis "vapaata" ole todellakaan mutta ehkä vapaata normityöstä kuitenkin. Kovaa työtähän tämä lapsen kanssa (kasvattaminen) oleminen on ollut monesti mutta kyllä mä olen nauttinut tästä todella paljon.

Negatiivisia asioita on todellakin enkä lähde niitä ruotimaan sen enempää, kyllä te kaikki ne tiedätte! Ja ei ne ehkä loppupeleissä negatiivisia asioita ole, pikimmiten haastavia. Itsehän olen ollut aika aktiivinen menijä lapsen kanssa niinkuin aiemmin olen kertonut niin ilman muskareita ja kerhoja en olisi jaksanut, olisin luovuttanut monta kertaa. Lahden jakso (tammi-heinä 2015) on ollut aika haastava kun tammikuussa tuli Callistolla levy ulos ja keikkoja rupesi satelemaan aika runsaasti niin ajo ja matkustuskilometrejä on kertynyt aika paljon! Hoitajien säätö on ollut aikamoinen kanssa mutta niistäkin selvittiin.

Toukokuun lopulla kun lahden muskari loppu ja kaikki kerhot myös niin kesäkuusta eteenpäin työhön paluun into on kyllä hiipinyt päälle aika pahasti ja varsinkin kun ilmat ei ole olleet niitä parhaimpia nyt kesällä ja me ei montaa tyyppiä lahdesta tunneta niin sosiaalinen elämä on ollut aika rajoittunutta ja suoraan sanottuna on ruvennut jopa hieman ahdistamaan ja koti-ikävä on kasvanut suureksi! Mutta on tämä lahden jakso ollut kuitenkin ihan kiva kyllä, välillä on hyvä katkaista se oma perus arki niin sitä osaa sitten arvostaa kaksin kerroin kun siihen palaa takaisin. Itse olen oppinut arvostamaan Turkua ihan älyttömästi, siellä on sosiaalinen elämä, kaverit, tutut, työpaikat, soittokuviot yms yms ja kaiken lisäksi omasta mielestäni suomen paras kaupunki asuakin! Meillä on mahtavat naapurit, saan tehdä puutarhahommia, hyvät ruoka ja kahvipaikat, lyhyt matka joka paikkaan jne jne ja mitä mahtavinta; maailman paras työpaikka työkavereineen odottaa (sori, joo hieman ehkä tuli mahtipontisesti mutta ei noi kauheasti ole ylisanoja)

Uusi arki alkaa elokuusta: tytär menee päiväkotiin, vaimon työt jatkuu turussa, mä menen töihin jne jne.. on siinä taas totuttelemista uuteen. Jeps mutta eipä tässä sen kummempaa ole tällä kertaa, ajatusmyrsky tyyntyi.

Suosittelen edelleen kaikille isille tätä hoitovapaata, maailman parasta aikaa ja lapsi ei ole kuin kerran pieni, ei kannata oikeasti missata sitä aikaa JOS on esim taloudellisesti mahdollista jäädä hoitovapaalle. Aina voi esim karsia menoista hieman, laittaa vaikka lainan pelkille koroille vuoden ajaksi tms. Ei raha korvaa tommosta aikaa mitä saa oman lapsen kanssa olla.

Markus

Loppu lähenee

Helmikuun neljäs päivä näköjään kirjoitellut viimeksi, ihan hyvä kirjoitusväli tämmönen. No on ollut suhteellisen paljon keikkoja nyt keväällä kun Calliston uusi levy tuli ulos tossa tammikuun lopulla ja bändi on tosiaan pitänyt kiireisenä ja nyt on kevään keikat ohi ja rupeaa mielikin tasaantumaan ja rupesin pohtimaan paria eri ajatusta päässä mitkä liittyy lapsen kanssa olemiseen. 

Eilen mietein että miten ihmeessä mä olen jaksanut olla näin kauan kotona tyttären kanssa? Siis älkää ymmärtäkö väärin, itsehän olen viihtynyt erittäin hyvin ja en ole ahdistunut ollut, paitsi viimeisen kuukauden aikana on tullut ikävä hieman jo töihin. Olen ollut kotona jo 2013 joulukuusta lähtien kun oli eka isäkuukausi ja 2014 tammikuusta olen sitten ollut hoitovapaalla, tulihan mun 2014 tehtyä satunnaisia sijaisuuksia omassa työpaikassa mutta ei paljoa. 

Ensinnäkin itse olen äärimmäisen kaavamainen ja autismipiirteitä omaava tyyppi ja sen tietää myös moni kaveri mutta se on sopinut hyvin tähän lastenhoitoon ja itseasiassa pääni ei olisi kestänyt jos en olisi aina tiennyt kun maanantai tulee että mitä viikko tulee sisältämään eli vaikka oma luonne on suhteellisen rento ja sanoisin että oon aika suht lunki kaveri mutta mitä tulee arjen pyörittämiseen olen suhteellisen järjestelmällinen, toki poikkeuksia tulee ja en rupea hakkaan päätäni seinään jos viikkorutiini järkkyy. Mutta viikkorutiini luo turvallisuutta ja rentoutta mulle (autisti) toki jokainen viikko on erilainen mutta perusjutut on samalaisia: 

Maanantaina ollaan esim täällä lahdessa käyty uimassa ja sen jälkeen lounaalle aina ja tiistaisin on ollut seurakunnan kerho, keskiviikkona muskari ja perjantaisin taas on sitten perhetupa ollut, en mä nyt joka viikko ihan ole noudattanut tota kaavaa mutta ainakin yksi kerho ja muskari on ollut koko kevään vakio. Turussa oltaessa rutiinit oli suhteellisen samanlaisia, hieman oli pieniä poikkeuksia. Ja enkä puhu näitä missään opetusmielessä vaan nämä on sopinut mulle ja tiedän että tää ei kaikille sovi ja hyvä niin. 

Toki noi alkukevään keikat sekotti rutiineja mutta ei kauheasti, se täytyy myöntää että keikoilta palaaminen arkeen oli hieman raskasta, adrenaliini jylläsi päällä ja boosti kehissä ja yhtäkkiä olet hiekkalaatikolla ja et olekaan keikalla. Mutta kyllä täytyy sanoa että kyllä musta kuoriutunut aikamoinen homeboyiskä, tykkään tämmösestä elämästä mutta samaan hengenvetoon on hieno juttu että harrastuksia ja musiikkia ei ole kuitenkaan tarvinnut jättää (se tapahtuu aika monesti kun lapsi/lapsia tulee perheeseen) ja tästä iso kiitos vaimolle ja sukulaisille ketkä on hoitanut tyttöä ja olleet joustavia hoitojutuissa kun olen ollut pois! 

Lahdessa asuminen on varmaan noiden keikkailujen takia mennyt hyvin, en mä sitä rupea kieltämään, ei ole kerinnyt potemaan koti-ikävää :) nyt kun oltiin kipeenä perheen kanssa huhti/toukokuun taitteessa aika pitkään ja keikat loppu niin tärähti jotenkin semmonen lievä ahdistus että: "nyt on päästävä turkuun takasin" no se tunne on mennyt onneksi ohi ja nyt tietää jo että kahden kuukauden päästä tullaan takasin pysyvästi turkuun, itselläni ei lahdessa kauheasti tuttuja ole ja vietetty aika tämmöstä umpioelämää mutta sekin on ollut ihan ok ja täällä asumisen hienoin juttu on ollut se että turkurakkaus on kasvanut yhä suuremmaksi! 

Jäisinkö toisen kerran hoitovapaalle? Varmasti jäisin. Suosittelen kaikille miehille tätä JOS siihen vain sattuu tulemaan mahdollisuus. Mutta sillai terveellä tavalla koen että nyt on aika pikkuhiljaa orientoitua töihin palaamiseen ja odotan sitä ihan innolla, tyttö menee päiväkotiin ja uudenlainen arki alkaa. 

Ai niin oli mulla ajatuksena puhua miten lapsen kanssa jaksaa arjessa vielä paremmin ettei rupea tympimään, eli heittäydy lapsen maailmaan, unohda että olet aikuinen (kuitenkin siis ole vastuullinen äläkä laiminlyö) se on mukavaa olla lapsellinen ja yrittää ajatella lapsen aivoilla ja yllättäen ahdistus ei tule niin helposti. Tiedän että monia vanhempia ahdistaa se lapsen kanssa oleminen kun se on sitä samaa koko ajan ja jutut on aika yksinkertaisia mutta semmonen tietty heittäytyminen lapsen maailmaan helpottaa sitä arkea paljon. Ja ettei menisi liian jeesusteluksi niin kyllä itsekin olen ollut lukuisia kertoja todella turhautunut ja ahdistunut kun päivästä toiseen samoja rutiineja yms, hermot on kireellä huonosti nukutun yön jälkeen jne jne.. täydellistä tämä ei ole ollut läheskään jos joku nyt siellä vahingossa semmosen kuvan on saannut mun hoitovapaasta! ;) 

Mutta niin se vaan menee että jos päättää lapsen hankkia niin lapsen maailmassa on oltava ja ei sitä voi päättää "hei mä nyt en halua olla tässä enään, tykkään lapsista kyllä joo mutta haluan elää juuri semmoista elämää kun haluan ja elämäni ei saa mennä lapsen ehdoilla" HÄ? no toki voi tommostakin elämää viettää mutta sillä on hintansa. No toki saa ja pitää ollakin omaa elämää ja omia menoja ja ei se lapsi omasta mielestäni saa sitten dominoidakaan sitä arkea ihan täysin mutta kyllä lapsi on sun vastuulla, lapsi on numero yksi ja lapselle pitää YRITTÄÄ tarjota mahdollisimman hyvät puitteet ja edellytykset elämälle. 

Eihän meistä kukaan ole täydellinen, meillä on puitteita kaikilla, on erilaisia taustoja, kortit ei aina ole mennyt ihan tasasesti ei ole aina tasavertaiset lähtökohdat jne jne ja uskon että jokainen yrittää parhaansa, tai ainakin haluan uskoa. Elämä ei aina ole reilua ja se on perseestä! 

Ikävä..

Tämä idearyöppy lähti liikenteeseen siitä ikävän tunteesta mitä en ole oikein koskaan tuntenut näin voimakkaasti kuin nyt. Tokihan olen ollut lapsen syntymän jälkeen joitain aikoja pois hänen luotaan (studioreissu, yksittäinen keikkareissu viime vuonna ja jotain muita yksittäisiä tapauksia) mutta nyt tiesin että meillä on edessä ensiksi 3keikan reissu ouluun, jyväskylään ja joensuuhun ja tietoisuus siitä että rundi jatkuu ja jatkuu vain loi hieman jopa ahdistavia fiiliksiä päälle vaikka toki täytyy todeta että olen odottanut kuin kuuta nousevaa että pääsee Calliston kanssa rundille uuden levyn tiimoilta, mutta se ikävä! No onneksi on iphonet ja kaikki vempeleet nykyään mikä helpottaa aika paljon yhteydenpitoa. Se ikävän tunteen syvyys oli se mikä minua jotenkin kummastutti todella paljon tuolla reissun päällä ja tänään taas on neljän keikan putki alkamassa. No itselläni vaikuttaa varmasti se että olen ollut tyttären kanssa kotona hoitovapaalla jo 2014 tammikuusta saakka ja elänyt aikamoisessa symbioosissa niin väkisinkin tunneside on aika ISO! No se siitä, eiköhän tästä selviä..

Sitten toiseen asiaan eli käytännönasioihin mitkä on suhteellisen paljon rasittanut elämää; miten yhdistää keikkailu, vaimon työ, lastenhoidot, matkustelut yms? Tämä ei ole valittelua tms vaan haluan valottaa minkälaista se arki oikeasti on ollut.

Tosiaan suomen ja euroopan rundi oli jo tiedossa viime vuonna kun muutettiin joulukuun lopussa Lahteen ja mä hermopaukkuna stressasin jo hyvissä ajoin asioita ja vaimo yritti rauhoitella "hyvin se menee, kaikki sujuu" no tietenkin Turussa olisi ollut helpompi hoitaa nää hoitoasiat yms kun mun vanhemmat asuu lähellä meitä mutta me asutaan nyt Lahdessa ja me ei tunneta täältä ketään kuka voisi hoitaa tytärtä ja vaikka vaimon sukulaiset asuukin pääkaupunkiseudulla niin keskellä viikkoa on suhteellisen vaikea pyytää etelän päästä hoitoapua mutta onneksi serkkutyttöni oli vapaalla tarvitsemani hoitopäivät, PELASTUS!

Viime keskiviikkona oli kenraalitreenit kiertuetta varten Calliston Turun treenikämpällä ja bändiläiset vaeltelivat ympäri suomea illaksi turkuun, minäkin hyppäsin vaimon työpäivän jälkeen lahti-tampere bussiin ja suoraan bussiasemalta kävely treenikselle ja koko ilta treenaamista ja kamat kasaan ja rakkaaseen turkukotiin nukkumaan ja torstaiaamulla sitten herätys ja takasin treenikselle ja kamat autoon ja ajo kohti oulua alkoi. Ouluun päästyämme (n 7-8 tunnin ajon jälkeen) roudaus keikkapaikalle, soundcheck ja perusjutut ja sitten odottelemaan illan keikkaa ja sitten taas keikan jälkeen roudaus ja hotellille nukkumaan ja pieni mukava ylläri oli kun yöllä sitten sikeän unen palohälyttimet menivät päälle ja koko hotellinväki ulos vartiksi ja väärä hälytys ilmeisesti ja takasin nukkumaan ja yön saldoksi tuli varmaankin about 3-4 tuntia unta? jos sitäkään edes. Aamulla ajo jatkui sitten kohti jyväskylää ja siellä taas perusrutiinit; roudaus, zekki, syömistä, hotellilla hieman lepäilyä kun veto oli vasta 01.30, keikka meni mukavasti kun oli jo toinen keikka kehissä ja soitossa selkeästi enemmän itsevarmuutta, siitä sitten kamojen pakkaus valmiiksi aamun roudausta varten, jyväskylässä onneksi sai nukuttua ehkäpä semmoset jopa 5-6 tuntia mikä on ihan normi itelle kun olen tyttären kanssa kotona. Siitä sitten taas tien päälle kohti joensuuta ja kävästiin matkan varrella valamon luostarissa missä olen aina halunnut käydä ja joensuussa ei ollutkaan soundchekkiä kun paikan päällä oli niin paljon bändejä että linjachekillä mentiin ja soittoaika oli pelottavan myöhä; 01.30.. tossa vaiheessa kun noustiin lavalle niin väsymys rupesi olemaan jo suhteellisen iso, no keikka meni ihan mukavasti kuitenkin ja sitten taas se roudaus ja kamojen pakkaus autoon valmiiksi aamua varten. Tämän yön saldo oli ehkä 2tuntia? jos sitäkään, aamupalat hotellilla ja 6tunnin ajo kohti espoota alkoi ja tossa vaiheessa oli suhteellisen ryytynyt ja väsynyt porukka autossa, no ei se siihen loppunut, otin tyttären espoosta kyytiin ja vaimo jatkoi matkaa bussilla lahteen töihin ja minä jatkoin henkilöautolla turkuun ja suoraan nukkumaan. Kotiyön sain onneksi nukuttua aika perus normisti sen vajaa 6 tuntia ja maanantai oli onneksi rennompi kotipäivä itelle kun sai olla tyttären kanssa koko päivän mutta keikoista aiheutunut väsymys painoi päälle ja keikkadrenaliinit kuohui vielä voimakkaasti sisällä eikä oikein voinut rauhoittua kunnolla kun tiesi että tiistaina taas ajo takasin lahteen päiväksi ja keskiviikkona taas rundille. Tässä sitä taas ollaan sitten ja odottelen kun tyttö herää että saa tehdä lähtöä, vaimo töistä ja ite hyppään saman tien bussiin kohti tamperetta missä on seuraava keikka, kuopiossa sitä seuraava ja perjantaina pääsee kotikaupunkiin, turkuun soittamaan ja lauantaina helsinkiin ja hesasta taas takasin lahteen missä onneksi saa hieman lepäillä (6päivää) sitten taas perjantaina poriin keikalle ja lauantaina alkuperäiseen kotikaupunkiini Kokkolaan keikalle, sitten onkin onneksi yli 2 viikon tauko ja euroopan rundi rupeaa kurkkailemaan, mitenköhän mä siitä selviän? 2 viikkoa erossa vaimosta ja tyttärestä?

Tämmöstä tää on mutta sanon vain lopuksi että tämä on kuitenkin sitä elämää isolla E:llä, en valita vaikka hieman raskasta onkin kaikkien säätöjen kanssa.

Lahti!

Moi!

Klassinen kuukausi aina väliä edelliseen blogikirjoitukseen! No näillä mennään.

Tosiaan hoitovapaani jatkuu ja jatkuu vain ja loppu näkyy heinäkuun lopulla, sitten tytär päiväkotiin ja isukki töihin elokuun alussa. Tosiaan äsken tuli sähköpostiin tieto että päiväkotihakemuksenne on tullut perille ja nyt tässä sitten odotellaan 4kuukautta mihin päiväkotiin tytär pääsee sitten elokuussa. Ihan noihin meidän lähialueen päiväokoteihin laitettiin toiveet.

On se hassua miettiä, että 2014 tammikuussa jäin virallisesti hoitovapaalle ja vuosi on hurahtanut ja Turussa oli suhteellisen autistimaiset rutiinit; kerhoja, muskareita, viikottaisia lounaita, puistossa käyntejä jne. ja nyt ollaan oltu kohta jo 2 viikkoa Lahdessa. Ai kylmäskö ajatus lähteä vieraaseen kaupunkiin puoleksi vuodeksi? Tottakai kylmäsi. Eniten mua jotenkin mietitytti jännitti miten tytär suhtautuu tähän muuttoon? No eka viikkona ei oikein voitu käydä kauheasti missään kerhoissa tms kun oli pyhät välissä mutta tää toinen viikko aloitettiin heti kirjastokäynnillä Lahden kirjastossa ja onneksi siellä olikin mukava lastenosasto (ei ehkä ihan niin kiva kun Turun lastenosastolla) mutta oikein mukava kuitenkin ja kirjasto on tullut tyttärelle tosi tärkeäksi: lainaillaan levyjä ja luetaan kirjoja (pääosin juoksen tytön perässä kun hän menee pitkin seiniä siellä muiden lasten perässä) ja tuli onneksi jutteleen yks äiti siellä kirjastossa ja sain kysellä paikallisia ruokapaikkoja, kerhoja yms. Tää lasten kanssa oleminen on joka paikassa ihan samanlaista; samat kerhot, samat mielenkiinnon kohteet jne ja hyvä vain.

Keskiviikkona käytiin ekan kerran muskarissa (sain tytön ilmoitettua kevään kestävään muskariin) toi muskari on ilmeisesti joku yksityinen? en mä sitä tiennyt kun ilmoitin tytön sinne, mutta eka kerta vaikutti oikein mukavalta, suoraan sanottuna aika PRO muskarinvetäjä, soitti kitaraa, pianoa ja oli kaikenlaista rytmisoitinta yms. Oli siellä yksi mies tyttönsä kanssa myös, itseasiassa sama mies tuli meidän lähikaupassa tyttönsä kanssa vastaan ja lykkäsi mulle käyntikorttinsa.

Tänään käytiin ekan kerran perhekahvilassa, oli jossain ihan korvessa se paikka ja hieman meinasi kylmä hiki tulla "minne mä oon menossa" itsellä ollut aika kova flunssakin päällä ja kaikki uurastus ja puurtaminen pistää puuskuttamaan mutta löydettiin onneksi paikan päälle ja käveltiin sisälle ja perinteiset esittelyt yms. Oikein kiva paikka oli kyllä, ei valittamista, tottakai tulee vertailtua Turun perhekerhoihin (mitkä on kyllä tasokkaita, seurakunnan ja mll:n kerhot) tämä kerho oli siis launeen seurakunnan kerho. Mutta vaikka olenkin sosiaalinen tyyppi ja mielestäni suht hyvin tulen toimeen naisten(äitien) kanssa niin kyllä täällä lahdessa on jännittänyt jotenkin aloittaa uudet rutiinit, uudet kerhot ja löytää ne uudet lounaspaikat, puistot yms. Tää on kaupunki mistä mä en oikein tiedä mitään, tunnen pari tuttua kokkolasta keitä en ole vuosiin nähnyt, ei muuta.

Sitten olen jotenkin kummasti tuntenut huonoa omaantuntoa "miten tytär kokee tän muutoksen" pystynkö/pystytäänkö me tarjoamaan kiva puoli vuotta tytölle? mietin hirveästi jotenkin tunnepitoisesti tätä muuttoa, vaikka ite pärjään ja vaimokin mutta tossa on toi tytär messissä, hänen rutiinit muuttuu, kaverit muuttuu, kerhot muuttuu yms. No käydäänhän me toki Turussa aina silloin tällöin viikonloppuisin onneksi. No mä olen tämmönen stressaaja ja paineidenottaja välillä, en voi sille mitään vaikka tiedän ihan faktana että vajaa 2-vuotias tyttö sopeutuu vaikka mihin ja sille loppupeleissä riittää se, että sillä on isä ja äiti lähellä.

Jeps, eipäs tässä muuta, kauhulla odottelen miten saadaan järjesteltyä hoitajat tyttärelle kun Calliston kiertueet alkavat!

Ikuisesti väsynyt!

En ala nyt tässä kehittelemään mitään parannuskeinoja esim niille, ikäville tapauksille mitä on viime aikoina tapahtunut (äiti ajoi päin bussia yms) mutta kimmokkeen sain noista jutuista omille ajatuksille väsymyksestä ja nyt haluan heti sanoa etten ala olemaan mikään marttyyri tai perinteinen valittaja kenellä on raskasta ja väsymys painaa päälle jne jne.. lähinnä haluan miettiä ja pohtia miten sen väsymyksen ja uupumuksen voisi voittaa? no osittain sitä ei vaan voiteta jos lapsi ei nuku kunnolla pitkiin aikoihin, se on rankkaa, todellakin! Ja nyt en puhu meidän perheestä suoranaisesti, no on meilläkin ollut viime aikoina kummallisia yöheräämisiä tyyliin: ollaan nukuttu vajaa 2 tuntia vaimon kanssa ja tytär on herännyt ja kohkannut ja sitten nukahtanut ja siihen päälle vielä se että hän on herännyt tuntia aiemmin kuin normaalisti, sanonko suoraan? Yöllä on semmosia "äänettömiä" kiroiluriitoja ollut aika monesti kun hermot on niin järkyttävän kireellä, no meillä on suht helppoa ollut verrattuna moniin muihin ja en halua edes miettiä miten sitä ite selviäisi jos joutuisi kuukausitolkulla valvomaan ja meneen semmosessa ihme koomassa koko ajan?

No nyt puhun itsestäni: Onhan tää väsymystila uutta itselle kun nyt on lapsi perheessä. Se että kun lapsi ei nuku niin se on raaka peli että jompi kumpi vanhempi herää myös ja pahimmassa tapauksessa kumpikin vanhempi. Toisaalta me ollaan jo voiton puolella kun tytär on jo 1v 11kk ja kävelee ja hampaat on melkein kaikki tullut jne jne. Mutta kyllä ne aamut on hirveitä kun löntystät klo 06.30 keittiiöön tekemään puuroa valvotun yön jälkeen: GREAT SUCCESS! No vaimo on itseasiassa vielä enemmän hapoilla kun minä koska lenkkeilee monesti aamuisin ja joutuu heräämään vielä aiemmin. Kyllä se vaatii todella paljon skarppausta iteltä ettei mökötä ku mikäkin pikkupoika kun ei saannut nukuttua yöllä ja sitten sitä valittaa vaimolle ja heti valitettuaan tajuaa ettei mulla ole mitään oikeutta ruveta mököttään! Toki on inhimillistä että kroppa ja pääkoppa on aika jumitustilassa, mutta pikkuhiljaa sitä on oppinut siihen että on vaan pakko skarpata... ei se ikuisuuksia kestä että lapsi on pieni..

Mitä jos paha tilanne vaan jatkuu ja jatkuu? kooma ja happoilu vaan ei lopu? Sitten voi tapahtua näitä ikäviä juttuja mistä olemme saanneet lukea. "kotilääkäri myllykangas" neuvoo:

Suosittelen lämpimästi kaikille perhekerhoja, olen itse käynyt niissä heti hoitovapaan alettua ja en ole katunut päivääkään! Olin myös muskarissa tossa keväällä mikä oli mahtava kans. MLL kerhot on mahtavia, seurakunnan kerhot on mahtavia.

Suosittelen myös puistoissa käyntiä mahdollisimman paljon, niissä tutustuu paljon uusiin perheisiin ja joskus jopa tutustuu sen verran hyvin että käydään jopa toisilla kylässä.

Suosittelen isovanhempien hyväksikäyttöä mahdollisimman paljon (tietenkin jos isovanhemmat itse sitä haluaa, aina ne ei halua) viekää suht nuorena yöhoitoon, mitä pidemmälle pitkittää yöhoitoja niin sen vaikeammaksi menee (terveisin ei koskaan yöhoidossa isovanhemmilla)

Käykää kaupungilla, käykää lounailla (esim betelissä on kiva käydä syömässä lapsen kanssa) käykää joka paikassa!

Mutta joo, tiedän, ei nää sovi kaikille ja kaikilla meillä on se oma, persoonallinen tyyli selviytyä arjesta ja lastenhoidosta (ja hyvä tämä!) mutta nää on toiminut meillä hyvin. Eikä ole tarkoitus syyllistää tms.. jeps, ei kai tässä sen kummempaa.

Turhanpäivästä jorinaa arjesta, no eikä ole: tämä on juuri ELÄMÄÄ!

"Hivenen" pitkien taukojen takia tää mun blogi ei varmaan tule koskaan saamaan sponsoreita eikä musta tule koskaan sitä muodikasta, parrakasta hipsteri-isää ketä kaikki palvoo ja ihailee ja kenellä on miljoona seuraajaa ja ansaitsen sika omaisuudet tällä kirjoittamisella. Näyttäisi olevan 29.4 edellinen päivitys tehty? vajaa 6kk, ei se paha ole. Itse kirjoitan tänne kun siltä tuntuu ja joskus silloinkin kun ei edes tunnu. 

Isä-mylliksen blogin kirjoittelun aloitin sen takia aikoinaan koska kuvittelin että mieleeni pulpahtelee erinäisiä, hienoja ajatuksia isyydestä, provosoivia ajatuksia mitä saan hykerrellen laukoa täältä kotosesta sohvan perältä ja tokihan ihan sitä perus arkeakin tyttären kanssa halusin fiilistellä näin julkisesti. Olen nostalgiamies ja pakko kelata mitä tässä 6kuukauden aikana on tapahtunut? 

No tyttö oppi itseasiassa kunnolla kävelemään tossa maalis/huhtikuun vaihteessa (te ketkä tiedätte tyttären syntymäajan voitte ynnätä minkä ikäisenä) Kesä oli mitä mahtavin, oltiin tosi paljon puistoissa mutta pääosin tossa meidän pihalla, mahtavien naapurien kanssa, kuumaa oli ja oli mahtava aamulla herätä (kauheessa hiessä lakanat märkänä, kauhee väsymys päällä) ja kiskasta vaan jotkut verkkarit jalkaan ja syödä aamupala ja avata ovi ja lähteä kahvikupposen kanssa jutusteleen pihalle. Kesään kuului myös Calliston kanssa ankaraa treenausta (mikäs sen mukavempaa kuin treenata lähes 30asteen lämmössä vanhassa, homeisessa treenikämpässä tuntikausia) No levy on nauhoitettu onneksi ja vuosien treenaus on puskettu levylle. Oltiin myös mökkeilemässä kesällä tuolla Turun saaristossa, siellä yritettiin tyttöä kuivaksi, no suht ok menestyksellä mutta jälkeenpäin ajateltuna ehkä se oli liian aikaista.. oli muuten aikamoista pyykkirumbaa ja vielä mökillä missä ei ole vesijohtoja ja lämmintä vettä (paitsi toki erikseen kun lämmitti eka sitä) 

Elo/syyskuussa alottelin taas perinteiset kerhot, käyn 2-3 krt viikossa kahdessa eri kerhossa. En mä tiiä, aika rutinoitunatta meininkiä toi tyttären kanssa sekoilu on. Periaatteessa tämmönen meidän viikkorutiini yleensä on: (ehkä pieniä poikkeuksia toki aina välillä) Maanantaisin haettiin aamulla aina torilta vihannekset (nyt tää rutiini on loppu koska vihannesmyyjät on pikkuhiljaa kadonneet ja vihannekset muutenkin hieman huonontuneet kun ilmat kylmenee) ja kauppahallista leivät aina viikoksi ja siitä yleensä mentiin kotia tekeen ruokaa ja perus päikkärit aina 11.30 - 14.30 välillä milloin itellä on aina omaa aikaa, "huh huh ku lapsen kanssa on rankkaa koko ajan yhyy yhyy" NO EI SE OLE! Jos ottaa vaan oikean asenteen ja ajattelee että tää on mun tytär ja tää on luultavasti mun elämän parasta aikaa! Toki itelläkin meinaa hermot mennä välillä kun on huonosti nukuttu yö ja kaikki menee päin persettä jne jne.. mutta lapsen kanssa oleminen on aika paljon asenteesta kiinni.

Tiistaisin ollaan monesti käyty perhekerhossa aamupäivällä ja syöty siellä ja siitä sitten taas perus päikkärit jne jne (huh ku tää on rutinoitutta menoa, no autisti minä tykkään) keskiviikkoisin ollaan käyty puistoissa (Turussa on hyvät puistot) ja keskiviikko on melkein aina semmonen päivä että käydään keskustassa lounastamassa (melkein aina betelin kasviksessa) torstaina taas kerhoon jne.. vaihtoehtoisesti ollaan kans tossa meidän pihalla tai puistossa.. nyt kun on kylmemmät ja kosteammat ilmat tulleet niin pihalla hengailu on hieman kärsinyt (mukavuudenhalusuus hyökkää, joo myönnetään) oon mä käynyt tuolla härkämäen mehukattimaailmassa kans kerran, ihan kiva paikka, kivempi ku kaarinan hoplop? Perjantaina taas ollaan käyty perhekahvilassa.. viikonloppu onkin sitten hieman vaihtelevampi kun vaimo on päivät kans messissä. Tämmöstähän tää on.

Kaiken tän keskellä pitäis sitten yrittää harrastella liikuntaa, nähdä joskus kavereita, pyörittää bändejä jne.. no kyllä se onnistuu, toki vaatii hieman organisointia mutta kyllä se onnistuu.

Aa, eilen keskusteltiin perhekahvilassa mediasta ja lapsista sen kaiken keskellä (joku opiskelija siis halusi haastetalla meitä vanhempia johonkin koulujuttuun) pitää varoa omaa törkyturpaa kans tommosissa tilanteissa koska tiedän että oon aika vähemmistöä mitä tulee näihin some vs lapset juttuihin. Onneksi melkein kaikki vanhemmat vielä harrastaa kirjastoja, kirjojen lukemista jne, mutta tietyissä asioissa mielipideet kyllä erosivat itellä verrattuna muihin ja ei mun tarvi edes sanoa varmaan missä asioissa ja en halua mitenkään tässä edes lähteä ruotimaan tätä asiaa sen enempää: jokainen tekee tyylillään ja miten itse kokee asiat. Joo ei kai tässä muuta.

Lupaan että nyt ei tule 6kk taukoa! On sen verran jänniä aikoja tulossa että läppää ehkä riittää... 

Lapsen silmin

Tervehdys!

Näköjään helmikuun eka päivä viimeinen päivitys ollut, no nyt on korkea aika kirjotella jotain. Tää blogi on muutenkin semmosta spontaania ajatusvirtaa enkä viitti kirjotella pakolla jotain jos ei tule inspistä, parempi olla kirjoittamatta jos ei siltä tunnu (toisaalta joku pääidea tosin pyörii jonkun aikaa mielessä ja sitten rupean kirjoittaan vaikka en tiedä tarkkaan mihin kirjoitus johtaa)

Nyt olen jonkun aikaa pohtinut minkälaista elämä on lapsen silmissä? Isänähän mun pitää samaistua lapsen tarpeisiin mahdollisimman hyvin ja mennä lapsen tasolle (huh pelottaa jo nyt mitä läppää tulee tällä kertaa) lapsen tasolle meneminen mun tapauksessa nyt ei ole kauhean ongelmallista! no joo.. leikki sikseen, no ei todellakaan sikseen, leikkiä enemmän vaan!

eka ajatus: Lapsi tutkii koko ajan jotain ja loppupeleissä ne asiat mitä se tutkii ja löytää on aika yksinkertaisia, eikö? Itse ei aina ole tajunnut kuinka uutta KAIKKI on lapselle, ja ne uudet asiat on aika perinteisiä ja tavallisia asioita: "jee löydän näkkäripaketin kaapista ja kiva päästä syömään sitä" tai "hui, valokatkaisin, napsuttelempa sitä tässä koko päivän että sulake menee" tai portaiden kiipeäminen uudestaa ja uudestaan, puistossa oleminen, jne jne, no tiedätte monet mitä se on pienen lapsen kanssa olla. Lähinnä tässä on mulla se opetus itselleni (ehkä myös jollekin muullekin) että lapsen silmin (tai lapsenmielellä) jos katottaisiin maailmaa niin sanoisin, että moni asia olisi todella paljon kiinnostavampi ja jos tajuttaisiin ne arjen hienot asiat, koska niistä se ELÄMÄ koostuu, en todellakaan nyt dissaa hienoja yksittäisiä kokemuksia, matkoja, keikoilla käyntiä tms.. lähinnä se perusarki ainakin tuo itselleni suunnattoman hyvänolon tunteen. Lapsen silmin asenteella eläminen tuo myös hyvin paljon elämän arvostusta, lapsi jotenkin nauttii joka hetkestä, on tyytyväinen loppupeleissä aika vähään, eikö? lapsen asenne on viaton, nöyrä, lapsi ei osaa miettiä liian vaikeasti monia asioita, ei osaa sekottaa päätänsä liian vaikeilla kysymyksillä (ja en nyt vihjaa että aikuisen ihmisen pitäisi olla tyhmä tai opiskelu ja tieto olisi jotenkin huono asia) no joo ehkä vihjaan siihen suuntaan, että me ei uskalleta heittäytyä lapsen lailla, viattomasti ja uskaliaasti uusien, hienojen asioiden kimppuun, aina mietitään liikaa ja sitten monesti menetetään paljon ja harmitellaan myöhemmin.

Lapsi luottaa 100% isäänsä ja äitiinsä, hän heittäytyy täysin vanhempien luottamuksen varaan, toi on jotenkin niin iso juttu mitä en osaa tajuta, että minä olen vastuussa tosta pikku tyypistä, huh! Siinä olis meilläkin paljon oppimista, ei laskemoitais koko elämää vaan elettäisiin täysillä, mitä se nyt kunkin elämässä tarkoittaa. Se, että tajuaa sen kuinka iso tehtävä itsellä on, tuntuu välillä aika pelottavaltakin, mutta typerintä olisi ruveta pelkäämään sitä lapsen kanssa olemista "miten mä nyt kasvatan ton lapsen jne" sitten mennään täysin päin metsää. Tärkeintä on nimen omaan toilailla, olla lapsen kanssa läsnä, mokailla, välillä loukataan jne jne. En rupea neuvoja lateleen (vaikka mieli tekisi) mutta lapsen kanssa loppupeleissä ei vaadita kauhean paljon, itse olen huomannut että ykkösjuttu on olla läsnä lapsen kanssa, ei tarvi keksiä aina sen kummempaa tekemistä. toinen iso juttu on huomioida lapsen "hei kato isi tässä lusikka" nyökkäillä vaan "joo, isi näkee" jne jne.. ja en halua pelkästään sanoa kuinka hyvin on mennyt lapsen kanssa, huh huh kuinka monta kertaa oon kiroillut ja suuttunut, hermot on mennyt kymmenien yöherätysten kanssa, rasvapurkit on ympäri lapsen vaatteita, ruuat lentelee, vedet lentää pitkin seiniä, väsymys on välillä sietämätön! vinyylisoitin on koko ajan tulilinjalla jne jne.. kämppä on sekaisin plaa plaa.. no joo tätä tää on, mutta päivääkään en vaihtais pois.

En voi isänä välttyä siltäkään kun tämmönen ärsyttävä luonne itelläkin välillä on kuinka paljon seuraan muiden vanhempien käyttäymistä välillä ja mukamas tiedän paremmin miten joku juttu pitäisi tehdä, mutta ei se ole mun asia todellakaan. Jokainen tyylillään kunhan lapsi voi hyvin. Mutta voisin mennä vakuuseen että kaikki vanhemmat jossain määrin seurailee muita ympärillään, moni ei vaan sitä sano ääneen (ja hyvä niin) :)

Mitäs muuta? perusarkeahan meillä on. muskaria, perhekerhoja, puistoissa hengailua jne jne.. käveleen opettelua.

joo, ei tässä muuta sen kummempaa

Jos jollakin teistä on jotain ideoita mitä voisin pohtia tässä blogissa (isyyteen liittyen ja voi toki olla jotain muutakin) niin voi heitellä ideoita ilmoille! lupaan harkita ottaa käsittelyyn :)

Markus