Ikävä

En ole rajoittanut missään vaiheessa tätä blogia kauheasti ja kirjoittelen kieliopillisesti(miks mä selitän tätäkin asiaa varmaan tuhannen kerran? häpeän varmaan sitä että olen paska kirjoittaja ja en osaa kielioppia?) varmaan ihan miten sattuu ja kirjoitan yleensä nää tekstit about 10-15 minuutissa ja tajunnanvirrassa sen kummemmin miettimättä. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että jotenkin aliarvioisin tämän blogin kymmeniä tuhansia lukijoita, päinvastoin, positiivista jos joku jaksaa lukea! Ja huumoria pitää olla aina hieman seassa ja pikkuriikkisen provosointia..

Olen yksin kotona nyt 5 päivää ja ajattelin kirjoittaa ikävästä (tietenkin) vaimo ja tytär lähtivät tapaamaan vaimon siskoa ulkomaille. Varmaan niinkuin perus vanhemmille ketkä joutuvat olemaan erossa lapsestaan niin tottakai itsellenikin tuli itku puseroon kun omat tytöt lähti ja jätti iskän tänne tekemään kaikenmoisia pahuuksia. Vaimoa toki tulee ikävä, mutta ihan näin inhimillisesti niin kyllä ikävä tytärtä kohtaan on ISO! No onneksi on skype minkä kanssa voi puhua päivittäin. Se on kumma miten mieli on jotenkin niin kummallinen "muistaako tytär mua kun ne tulee takaisin" "vierastaako se mua" jne jne.. kai se on osittain semmosta lapsellista pelkoa (minkä kyllä ihan tiedostan) mutta äsken kun näki tyttären tietokoneen ruudussa skypen kautta, niin enköhän mä sillä pärjää tän päivän. Ja olen mä ollut ihan täysin itsekäskin (niinkuin pitääkin nyt kun olen yksin ja aikaa on) nyt kun olen yksin niin eilen järkkäsin makkispekkisillan kavereille ja katottiin leffaa ja muutenkin olen täyttänyt päivät suht hyvin täyteen toiminnalla.

Ikävä on muutenkin hassu tunne, itellä se liittyy aika paljon nostalgiaan myös, haikailee tiettyjä vanhoja hetkiä ja tilanteita, tiettyjä ihmisiä ketä ei enään näe tilanteesta riippuen, osa tietenkin on ihan osa historiaa ja eivät tule takaisin ja sehän siinä onkin varmaan tärkeintä, että osaa nauttia niistä vanhoista hetkistä mielessään. Sairaalloista nostalgiaakin vastaan olen myös monesti joutunut taistelemaan ja tajuamaan että jotkut asiat on tervettä jättää menneisyyteen ja sen kummemmin ikävöidä niitä.. ja elää tässä hetkessä. On muuten välillä aika vaikea elää tässä hetkessä koska menneet asiat painaa mielen koko ajan matalaksi? Itelle käy monesti noin..

Mulla on jotain 3 viikkoa töitä enään jäljellä ennenkuin jään kotia 13 kuukaudeksi tyttären kanssa.. ikävästä puheenollen, tulee kyllä varmasti ikävä työkavereita. Voisin veikata, että tommosta työporukkaa ei monesta työpaikasta löydy, on joustoa työvuoroissa ja huumoria ei puutu koskaan työpäivästä ja jutut on mitä hullumpia ja kerroinko että työkaverit on kaikki naisia? ja keski-ikä on jotain 25? Ei valittamista ;) ole siinä sitten asiallinen, vanha, partanen perheeniskä! ;) No joo... taas lähtee lapasesta.. sori!  joudun tosin tekemään jonkun verran sijaisuuksia ens vuonna että talous ei ihan romahda ja mielellään toki omaan työpaikkaan tekisin niitä, tai sitten voisin ehtiä jonkun uuden sijaispaikan... olen miettinyt opiskeluakin.. mutta siitä ehkä joku toinen kerta..

Ai luenko mä näitä tekstejä koskaan ja tarkastelen mitä on tullut kirjoiteltua? No yleensä siinä vaiheessa kun nää on jo netissä. Järkevää? ei ehkä aina..

Rakastakaa vihamiehiänne..

Heräsin tänä aamuna ja ensimmäisenä oli mielessä "mä haluan mennä tänään syömään silakkamarkkinoille kalaa" "ai niin siellä on se mun yks vanha yläaste kaveri myymässä ruokaa, saan ehkä pienen alennuksen"

Kierreltiin sitten perus kojut läpi ja osteltiin jotain leivoksia ja mausteita yms mitä tuolta nyt yleensäkin ostetaan ja nälkä rupesi kurnimaan jo todella kovasti vatsanpohjaa ja rupesin väijymään että missäs se vanhan koulukaverini koju olikaan? (olin 3päivää aiemmin jo käynyt silakkamarkkinoilla ja spotannut kaverin kojun) mutta ilmeisesti olin kerran kävellyt jo sen ohi ja palasin takasinpäin ja sitten löysin sen onneksi ja tilasin sitten ruokaa siinä ja syötiin perheen kanssa kaikessa rauhassa (ja sain toki hieman "sä saat toki alennusta ku olit mun koulukaveri yläasteella") ja sitten kun oltiin lähtemässä siitä ja jatkamassa matkaa niin tää mun vanha koulukaveri tulee mun viereen ja sanoo "Markus mä pyydän anteeksi niitä typeriä juttuja mitä tein ja sanoin sulle silloin yläasteella, oon tosi pahoillani" Mulla tottakai nousi tunteet pintaan hieman ja olin tosi yllättynyt tästä hetkestä ja niistä sanoista ja vastasin "tottakai saat anteeksi, en edes kunnolla enään muistanut niitä juttuja" ja löin olalle kaveria ja hymyilin. Noistakin hetkistä on aikaa, olin tosiaan ylästeella 1993-1996 vuosina. Silloin aikoinaan tottakai tunteet olivat hieman erilaiset kuin nyt vuonna 2013.

Lähdettiin kävelemään pois ja tunsin ihan suunnatonta iloa vanhan koulukaverini puolesta. Tunsin jotenkin että, taakka oli häipynyt pois tän kaverin harteilta (ja sydämeltä) oon fiilistellyt tätä hetkeä koko päivän hymyissä suin. Ei tämmöstä tapahdu ihan joka päivä?

Pakko hieman Jeesustella nyt. En ole tykännyt ihan hirveesti allaolevasta raamatunpaikasta (tai olen mä sen ymmärtänyt, mutta tunnetasolla hieman vaikeampi toteuttaa, niinkuin on varmasti monelle muullekin ihmiselle kuka kantaa vihaa sydämessään jotain kohtaan, tai maailmaa kohtaan, tai Jumalaa kohtaan jne jne... )

Nyt se jotenkin kolahti ja lujaa...

Rakastakaa vihamiehiänne

38 "Teille on opetettu: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta.' 39 Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. 40 Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. 41  Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan* matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.42 Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta.

43 "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44 Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45 jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46  Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin* tee niin? 47 Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?

VIHA!

No aika raflaava otsikko ja ei nyt ihan omat tunteet ole tolle tasolle päässeet (ehkä jossain tietyissä shokeeraavissa uutisotsikoissa) ja ehkä joskus menneisyydessä tapahtuneissa asioissa vois kutsua vihaksi sitä tunnetta mitä olen kokenut. Ehkä enemmänkin tunteet mitkä on pyörinyt mielessä viime aikoina on tuohtumus, ärsytys ja negatiivisuus siihen perävaunuksi perään.

Mut tunnetaan pääosin positiivisena ja sosiaalisena kaverina? ja joo, sitähän pääosin olenkin, mutta ikäväkseni olen kyllä liian usein huomannut tuntevani voimakkaita ärsytyksen ja tuohtumuksen tunteita minkä jälkiseurauksena on monesti äärimmäisen ärsyttävä ja tunkkainen negatiivisuuden tunne. Ja nyt ei saa ymmärtää väärin etteikö saisi suuttua ja tuohtua joskus ja olla negatiivinen, tottakai saa! Nyt lähinnä pohdin oman elämäni TURHIA tunnereaktioita mitkä on vaan kertakaikkiaan ihan turhia mutta lankean niihin ihan liian usein ja teen vaan itelleni hallaa ja kulutan energiaa ihan turhaan.

Monesti nää tunteet liittyy ihmisten erilaisuuteen, eli liian useasti ärsyynnyn jos joku asia ei mene niinkuin on sovittu, joku ei pidä lupaustaan, ei vastaa viesteihin, tekee jotain typerää (mun näkökulmasta) ja pääosin kaikki nää jutut liittyy vaan pelkästään siihen, että me ihmiset ollaan niin erilaisia ja toimivat omalla persoonallaan arjessa ja monesti se ei mene oman käyttäytymisen kanssa yhteen ja tää on just se ydin mikä mun pitäisi tajuta, että ei ihminen pahaa tarkoita jos joskus tekee semmoista mikä mun silmissä ei ole kunnioitettavaa ja oikein. Toki pitää olla joku itsekunnioutus ettei anna toisten talloa päällensä. Eli meinaan että jos ärsyttää ja tuohdun jostain asiasta niin pitäisi yrittää ottaa se asia rennommin eikä stressata niin paljon.

Mun on oikeasti pitänyt treenata aika paljon sitä etten ärsyynny eri asioista liikaa. Positiivisuus on äärimmäisen vaikea asia pitää yllä! Huh huh. Kyllähän me kaikki se tiedetään, että on mukava jauhaa paskaa, puhua negatiivisista asioista, velloa "voi kun olen niin väärinymmärretty ja mua on kohdeltu paskasti" tunteissa, ja vaikka kaikki sitä ei myönnä, niin näistä asioista saa voimaa, mutta omalla kohdallani se on ollut vääränlaista voimaa mikä näännyttää vaan itseäni ja sieluani. Tää on varmaan aika perusläppää mitä oon kirjoittanut, mutta itse joudun paljon pohtimaan tätä asiaa. Haluaisin olla positiivisempi mutta se on vaan niin vaikeaa välillä.

Pitäis vaan osata ottaa rennommin ja antaa niiden ärsyttävien asioiden olla ja ohittaa ne ja hyväksyä, että me ollaan kaikki erilaisia ja toimitaan eri tavalla tässä elämässä ja se pitäisi yrittää nähdä pelkästään rikkautena? Ihan semmonenkin pieni esimerkki: olen LIIKENNEPOLIISI ja autolla ajaessa näen kun joku törppö ajaa hieman miten sattuu ja esim jos olen pyörällä liikenteessä ja tulen suojatielle niin monesti olen niin tyhmä että menen tahallaan siihen suojatielle jos koen että tulevan auton on väistettävä mua koska olen suojatiellä (tottahan se on että monet autoilijat on aika itsekkäitä) mutta olen mäkin aika imbesilli että vaarannan oman turvallisuuteni tyhmyyden ja tuohtumukseni takia?

Esimerkkejä on kymmeniä mistä tuohdun, mutta en jaksa alkaa eritellä niitä tähän koska se taas taistelee tätä koko otsikkoa vastaan! :) ja tulen taas tyytyväiseksi negatiivisuudellani jos rupean listaamaan epäkohtia ja se taas ei palvele ollenkaan taas mua ja pyrkimystäni positiivisuuteen :) Ja haluan nyt alleviita jos joku sattuu lukemaan tätä, että nää pohdinnat on pelkästään omasta elämästäni enkä ole todellakaan käyttänyt ketään esimerkkinä.

Tän blogin nimi on isä-mylliksen jorinat ja pääosin laitoin tän sen takia nettiin että kerron isänä olemisesta kun sain tyttären tammikuussa, mutta hieman välillä kirjoittelen mitä päähän sattuu tulemaan.. ja kyllähän tää sillai liittyy isänä olemiseen, että en halua näyttää tyttärelleni olevani joku ihme mököttäjä ja negatiivisuuden suurkuluttaja, vaikka tottakai tyttären pitää nähdä aitoja suuttumuksen tunteitakin välillä ja tunne-elämän eri kirjoa? vai? ei sekään nyt ihan tervettä ole jos aina vaan hymyillään ja padotaan kaikki huonot fiilikset sisälle ja sitten pamahtaa oikein olan takaa ja ei sekään ole hyvä...

Heii... On niin helppoo olla onnellinen
Heii... Ja tyytyy siihen mitä on

Jos olen tulkinnut ton Uusivirran piisin oikein, niin tossa on aika iso viisaus. Nautitaan niistä pienistä ilon hetkistä  pikku asioista eikä aina vaan haluata lisää ja lisää ja lisää.. ja siitä mitä hyvää jo on, on vaan niin helppo olla negatiivinen ja velloa ja nauttia paskoista jutuista ja nähdä pelkkiä epäkohtia koko ajan elämässä, ihmiset on mitä on, tekee typeryyksiä ja sanoo vääriä juttuja, mut niin se vaan menee ja tulee menemään. 

Niinku vaimo tossa sanoi "on vaikea päästä irti siitä negatiivisuuden aiheuttamasta tyydytyksen tunteesta" huh mikä viisaus! 

Isä Myllis palaa..

Moi!

En ole paljoa blogia kirjoitellut viime aikoina, näyttäisi olevan tän vuoden maaliskuulta viimeinen kirjoitus. Ai että miksi en? No aikaa ei ole ehkä ollut niin paljon työn, perhe-elämän ja musiikin lomassa, tai no olis mulla varmaan aikaa ollut kirjoitella mutta ei ole ollut kauheasti fiilistä ja olen pohtinut myös sitä, että mitä kannattaisi edes kertoa näin julkisesti omasta elämästä?

Nyt tuli taas ajankohtaiseksi ruveta kirjoittelemaan kun isäkuukausi häämöttää (joulukuu) ja tammikuussa meinaan jäädä hoitovapaalle vuodeksi kun vaimo palaa takaisin töihin. Olen kyllä aika innoissani jäämässä kotiin tyttären kanssa (13 kuukautta!!) Tottakai tulee ikävä omaa työtä ja rakkaita työkavereita (näin rentoa työtä ja työporukkaa harvoin löytää mistään) Toisaalta olen aika kauan tän alan töitä tehnytkin jo, oikeastaan jo vuodesta 1999 kun sivarissa olin Kokkolassa kehitysvammaisten hoitokodissa. Tähän nykyiseen työpaikkaan tulin jo ekan kerran sijaisuuksia tekemään vuonna 2004 (tässä välissä olen kerinnyt olla aika monessa eri paikassa hommissa enennkuin 2009 sain viran täältä)

Mennyt vajaa puoli vuotta on mennyt todella nopeasti tyttären johtaessa arkea aika huolella, hienoa on ollut sanotaanko 99prosenttisesti. Eipä sitä tiennyt ennenkuin se lapsi tuli perheeseen kuinka paljon iloa se tuo arkeen. Onhan monien asioiden hoitaminen lapsen saamisen jälkeen tietenkin hankaloitunut arjessa, varsinkin kun omat musiikkijutut vie aika paljon aikaa ja käyn töissä ja pitää kuitenkin vuorotella lapsenvahtina olemisessa että vaimokin pääsee tekemään omia harrastuksiaan ( oi jalo minä!) ;) Mutta päivääkään en vaihtaisi pois lapsen kanssa olemisesta! Jos hankit lapsen niin tottakai lapsen etu on tärkein. Se on asia erikseen tietenkin minkälaisen asenteen ottaa lapsen hoitamiseen, tekisi mieli hieman provosoida joillakin jutuilla, mutta antaa asian olla, tiedätte mitä meinaan tolla asenteella.

Pitää hieman pohtia mistä näkökulmasta rupean kirjoittelemaan tyttären kanssa kotona olemisesta vai jaksanko kirjoitella ollenkaan? (tai kerkeänkö edes) Se klassinen "en nuku tarpeeksi kun on lapsi kotona" lause on kyllä aina silloin tällöin tullut suht ajankohtaiseksi meidän perheessä (työkaverit saa kärsiä siitä) mutta onneksi tytär on ollut aika helppo tapaus (toivottavasti ei ole vanhempana) eli on antanut armoa vanhemmille nukkumalla ja syömällä hyvin ja on kaiken lisäksi todella koominen ja hapokas tapaus

Jeps, ei kai tässä sen kummempaa...

Antsa